Hullu tapahtumantekijä

“Miten meni?” kysyy moni lähipiirissäni nyt kun kuukausien urakka on ohi ja PING Helsinki Business Festival takana.

Vastaa nyt siihen sitten yhdellä lauseella. 

“Ihan kivasti!” vai “Tosin hyvin!” vai “Olen niin onnellinen ja väsynyt että itkettää”? Mikään yksi lause ei anna edes minimaalisinta vilahdusta siitä miltä tällaisen urakan jälkeen tuntuu.

Tapahtumatyö on kummallista. Valmistellaan yli vuosi yhtä päivää. Mietitään, tunnustellaan, analysoidaan, muutetaan palettia tuhat kertaa kunnes kaikki lopulta loksahtaa kohdalleen pala palalta, kiihtyen loppua kohden niin, ettei hatustaan meinaa ehtiä kiinni pitää.

Vaihtelevaa ja mielenkiintoista? Kyllä! Se joka saa kicksinsä elämysten ja inspiraation tuottamisesta muille, nauttii siitä, että rajoja ei ole, mikä vaan on mahdollista! Kevyttä ja  huoletonta? Ei aina. Välillä mennään nukkumaan väsymyksestä puolikuolleena miettien että onhan kaikki yksityiskohdat muistettu? Mitä unohtui? Kirjoitetaan yöllä listoja kun alitajunta pulpauttaa pintaan päivän aikana mielen päältä pudonneet yksityiskohdat – klo 02.33 TIETENKIN.

On niitäkin hetkiä, jolloin ajattelee olevansa hullu. Miettii, että miksi sitä kiusaa itseään joka vuosi saattamalla oman järjen ja terveyden vaaraan tekemällä mahdottomilta tuntuvia suunnitelmia. Ostaako kukaan lippua? Onko nyt edessä konkurssi? Sitten tapahtuu taa pieni notkahdus positiiviseen suuntaan, odotettu esiintyjä vahvistuu, lipunmyynti sykähtää eteenpäin ja usko palaa. Tietenkin teen tätä, minähän rakastan tätä työtä.

Viikko-kaksi ennen H-hetkeä tulee suvantovaihe. Henkinen sellainen, ainakin minulle. “Nyt ei voi kun antaa mennä.” On luotettava, että tiimi ja sen lahjakkaat ammattilaiset osaavat homman. Mielessäni hyppään tapahtumajunan kyytiin ja nautin vauhdista, sillä sitä ei pysäytä siinä kohtaa enää mikään. On vain uskottava että asiat valmistuvat ajoissa, tehtävä vielä ne viime hetken viilaukset mitä voi, ja antauduttava virran vietäväksi.

Entä sitten kun SE päivä vihdoin koittaa?

Perhosia. Tärinää. Juoksemista. Kylmät väreet kun ihmiset saapuvat ja kansoittavat tapahtumapaikan. “Nyt ne tulee! Mitähän ne ajattelee tästä?”

Ensimmäiset helpotuksen hetket, kun keynote-session tekniikka ei petäkään (kuten mielikuvissa ja unissa on nähnyt lukuisia kertoja), esiintyjät ovat upeampia kuin uskalsi odottaa ja yleisö juuri niin mahtavaa kuin se PINGissä aina on!

Tauoilla on ihanaa heittäytyä mukaan festaritunnelmaan, halata ihmisiä ja jakaa iloista fiilistä. Mutta paine ei hellitä vielä, se kestää iltaan asti. Vielä on monta asiaa, jotka voivat mennä pieleen.

Kun viimeinen keynote-osuus on loppumassa ja Casey Neistat lunastaa potin, tulevat kyyneleet. Me tehtiin se, tämä meni hyvin! Kaikki ne kerrat matkan varrella, kun mieleen hiipi “ei ikinä enää” on pois pyyhkäisty. Tämä on kaiken sen työn ja vaivan arvoista.

Jälkihype kestää monta päivää. Se laittaa epärealistiset silmälasit päähän; näkee vain positiivisia asioita. Ensimmäisen rakentavan palautteen kohdalla ihan suututtaa: miten niin on parannettavaa? Ymmärrätkö kuinka paljon tämän eteen on tehty?

Muutama päivä myöhemmin alkaa nähdä asiat taas realistisemmin. Omat palautemuistilistat pitenevät. Vaikkei se ulospäin ehkä näy, niin monta asiaa olisi voinut tehdä paremmin. Palautepalaverissa huomaan että moni lause alkaa sanoilla “Ensi kerralla…”. Millä ensi kerralla? Eihän meidän pitänyt tehdä tätä enää koskaan…?

Tapahtuman teko yrittäjänä on masokismin muoto. Mutta valmis paketti, ihmisten reaktiot, ilo ja inspiraatio menee suoraan sydämeen. Niiden vuoksi tätä jaksaa ja haluaa tehdä. Ja taas ollaan matkalla kohti uutta hulluutta.

PING Helsinki