Onneksi minä en ole koskaan valmis

En tietenkään voinut tietää seuraamuksia, kun julkaisin ensimmäisen blogikirjoitukseni vuonna 2004, mutta sen tiesin, että jo tuolloin halusin dokumentoida elettyä elämää itselleni ja muille ymmärrettävään muotoon, se kun on minulla verissä.

En edelleenkään osaa sanoa, mitä kaikkea teen tulevaisuudessa, mutta paljosta voin kertoa siinä välissä.

Seuraa liuta anekdootteja eli monisyinen uratarina siitä, miten yksi blogi kasvoi työnäytteeksi esimerkiksi Madveturesin kokoisiin saappaisiin.

Aloitetaan alusta

Päiväkirjamaiset taltioinnit sen hetkisistä poikaystäväskandaaleista ja Hämeenlinnan Ämyrockin punk-keikoista vaihtuivat pian kotikaupungin kirjaston järjestämään kirjoittajakouluun, minkä lisäksi luuhasin tuntikaupalla loputtomilta tuntuvien nideselkäisten muurien hiljaisessa hyväksynnässä. Olin poikatyttö, jota kiusattiin koulussa. Lainasin ja luin teoksia, joita quotasin ylös myöhempää mietintää varten. Jätin lappuja busseihin ja juniin, annoin ajatusteni kiertää.

Kuuntelin koko ajan musiikkia, sillä lyriikoilla on aina ollut vahva rooli elämässäni: milloin ne ovat itkettäneet, milloin rohkaisseet, milloin niiden ansiosta on mikä tahansa tuntunut mahdolliselta.

Kasvoin vähän isommaksi, ja vuoden 2005 Interrailistä vaikuttuneena ajauduin elämää pohtiviin aatoksiin ennen ammattikorkeakouluopintojen aloittamista Kuopion Muotoiluakatemiassa.

Lähdin kolmantena opiskeluvuotena Erasmus-vaihtoon Faenzaan. Perustin toisen blogin, johon – opo-kurssin opintopisteet ansaitakseni – taltioin koulun kulkua, keramiikantuntien kalkinhajuisia ajatuksia sekä tunnelmia Italian keväästä, mutta siihen mustakantiseen Moleskineen minä kirjoitin punaviininhuuruisia tunnustuksia teoistani.

Palasin kotiin, ja blogi jäi elämään.

Muistan edelleen sen päivän, kun lukijakaartiin olivat ilmestyneet vieraat kasvot. Seurasiko tätä joku muukin?

Elämä jatkui, maailma vei

Blogi pysyi. Matkustin paljon, opettelin valokuvaamaan ja siirsin Kaukokaipuun muutamaksi vuodeksi Rantapallon siipien suojaan. Kirjoitin elämäni ensimmäiset artikkelit Berliinistä, Prahasta ja Puolan Tatra-vuorilta.

Lähdin vapaaehtoiseksi Ravintolapäivään, jossa vastuullani oli ruokakarnevaalin dokumentointi kuvin ja videoin. Jatkoin lounasdisko Lunch Beatin rytmeissä. Annoin valokuvani käytettäväksi Italian Vogueen.

Matkalla Norjan Preikestolenin huipulle minut tavoitti viesti, jonka kuvittelin ampuneen ohi sähköpostin spam-filtterin. Discovery Channel. Kahden kuukauden kuluttua toimin toisena kameramiehenä Suomeen saapuneen tieteissarja Through The Wormholen kuvauksissa. Jaksoa katselin vuoden päästä Jenkeissä –tuntui hullulta nähdä nimensä lopputeksteissä.

Matkustin. Matkustin lisää.

Kiinnostuin hakukoneoptimoinnista, sillä halusin äitini yrityksen ja myös kirjoitusteni löytyvän Googlesta.

Hain tuotantoassistentin paikkaa helsinkiläisestä digitoimistosta, jossa ensimmäinen minulle esitetty kysymys kuului: ”Tunnetko [Rantapallon silloista toimitusjohtajaa] Jani Uljasta?” Pieteetillä kirjoitettu blogi toimi työnäytteenäni avaten minulle oven maailmaan, joka sittemmin on opettanut enemmän kuin mikään: julkaisukalenterit, sisältösuunnitelmat, tone of voice, käyttäjäpersoonat, käytettävyys, konseptisuunnittelu, mobiilioptimointi, kpi:t, engagement, mitattavuus.

Tutustuin Sadun kautta Inna-Pirjettaan. Menestyvään liikenaiseen ja nykyisellään ihanaan ystävään sellaisten onnistumisten, kuten Nordic Bloggers’ Experience, Kohtaamistoimisto Innastus ja PING Helsinki takaa. Jälkimmäistä olin mukana perustamassakin, mutta nykyisin toimin tapahtuman ambassadorina vieden tarinankerronnan ja löydettävyyden ilosanomaa maailmalle.

nellahimari2

Reissuväsymyksestä valoon

Tie opettaa mutta myös kuluttaa sielua, joka intiaanien uskomusten mukaan matkaa uuteen kohteeseen meitä kauemmin. Mikäli siis olemme liikkeellä alati, ei sielu koskaan saavu kanssamme perille. Sen vuoksi matkamieli on monella levoton, ja reissussa ollessaan tuntuu, kuin olisi irrallaan kaikesta muusta.

Kaikkeen turtuu – jopa matkailuun. Oli pakko pysähtyä. Koin kesämökin hermolomalla kai jonkin sortin kotimaanuskoontulon oltuani isäni kanssa kalassa: ”Mikset sinä koskaan kirjoita sinne lokiisi mitään mökkijuttuja?”

Osallistuin Saku Tuomisen unelmointikurssille. Niihin voimaannuttaviin ajatuksiin nojaten keksin seuraavana keväänä #suomiretki-tempauksen, joka levisi pian muidenkin kuin matkabloggajakollegoiden käyttöön. Taas tuntemattomat ihmiset lähtivät mukaan jakaen upeita luontokuviaan, joita on tällä hetkellä julkaistu Instagramissa jo yli 60 000.

Suomiretken huomasi myös nykyinen yhtiökumppanini Antti, Retkipaikka.fi-sivuston perustaja. Hetki vaan ja hyppäsin vapaaehtoiseksi kirjoittajaksi retkirekeen, ja jo kohta kirjoitettiin yli 80 kohdetta esittelevä kirja, jossa kerron tunteistani majakoita kohtaan. Ei aikaakaan, kun samoja aatoksia kuvattiin Bengtskärillä Ylen kanavilla esitettävään Metsien kätkemä -tv-sarjaan.

Pääsin puhumaan tekemisestäni medioille, koulutuslaitoksille ja opiskelijoille. Mondon kirjoittajakouluunkin, jossa polvet ja ääni vapisten juttelin omista näkökannoistani ensin Arman Alizadin ja sitten Riku Rantalan jälkeen. Kannatti, sillä monen mutkan ja yli kymmenen fanityttövuoden jälkeen minut soitettiin töihin Gimmeyawalletille.

Unelmia tavoitellessa ei lasketa työtunteja

Vuonna 2017 toimin Suomen Luonnonpäivien lähettiläänä, bloggaan edelleen, valokuvaan ja kirjoitan artikkeleita Latu & Polku -lehteen, jatkan sisältösuunnittelijan vakanssissa, seikkailen Retkipaikan sivuilla ja – no, kaikkea ei voi vielä paljastaa.

Jokaisen onnistumisen väliin on kuitenkin mahtunut paljon painetta, lukematon määrä työtunteja, vääriä valintoja, itkuja ja eroja. Huonoja vuosia. Kantapää on kulunut. Sekin on hyväksyttävä, etteivät kaikki halua ymmärtää sitä paloa, joka ohjaa tekemistäni. Kyllähän minä sen toisaalta ymmärränkin: en minäkään aina tiedä, mistä kaikki tämä kumpuaa. On vain pakko ja hurja halu tehdä, mennä eteenpäin, oppia lisää. Toteuttaa hyviä juttuja yhdessä hyvien tyyppien kanssa.

nellahimari3

Tekeminen on sanomisen korkein muoto

Kuten tämä kirjoitukseni kertoo, olen tehnyt kaikenlaista: Lähtenyt mukaan mitä erilaisimpiin projekteihin eli verkostoitunut, jakanut tietoa ja iloa ja osaamistani muille, lukenut, kokeillut, munannut ja oppinut virheistäni, uskaltanut ja samalla tehnyt paljon yhteistyötä ilman minkään sortin rahallista korvausta. Miksi se on kannattanut?

  • Tuota palkatonta tekemistä on ohjannut intohimo, mille ei voi asettaa hintalappua.
  • Tekemisestä on syntynyt kokemusta, jota ei voi ostaa rahalla.
  • Kokemuksesta ovat kasvaneet kannukset, joilla on väliä.

Kukaan ei voi olla heti paras tai edes hyvä. Tuon asian hyväksyminen ja ennen kaikkea ymmärtäminen on auttanut minua eteenpäin omalla urapolullani: kun tietää ne kannuksensa, tietää mitä vaatia.

Inspiroidu muista, tee itse!

Olen seurannut intuitiotani ja tehnyt mitä halunnut. Se on aiheuttanut harmaita hiuksia vanhemmilleni, päänvaivaa ystävilleni, maksanut parisuhteen ja melkein hermoromahduksen sekä monta teknistä tunarointia, kirjanpitäjän laskut kun edellinen otti ja hävisi kuin tuhka tuuleen – mutta ennen kaikkea se on vienyt aikaa. Kaikki tämä on maksanut kohta kolmetoista vuotta, eikä haittaa!

Hienointa onkin se, ettei koskaan ole liian myöhäistä aloittaa: sinun vuorosi voi olla tänään.
Mahtavaa on myös se, etteivät unelmat saavuttamalla lopu: aina tulee uusia.

Parasta kuitenkin on se, etten minä etkä sinä ole koskaan valmis.

Joten vuosi 2017, bring it on!

 

 

 

nella_alabanneri

Related posts:

About the author

PING Helsinki on vaikuttajamediatoimisto, joka tuo yhteen vaikuttajat eri kanavista ja kaikilta toimialoilta. PING Helsingin kautta vaikuttajayhteistyön suunnittelu on helppoa ja tuloksellista olipa kysymys H2H Strategiasta, vaikuttaja-analyysista, kampanjasta, konseptoinnista, kilpailusta tai elämyksistä. PING Helsinki pitää yllä kaikille avointa somevaikuttajien eettistä koodistoa ja tekee jatkuvaa vaikuttajamarkkinoinnin tutkimusta.
1 Response